”Potilasta pitää auttaa selkokielellä”

NEO:n lääkäri Suvi Heikkilälle potilastyö on kutsumusammatti

Suvi-vastaanotolla
– Lääkärin pitää olla empaattinen, ei tunteita pidä pitää erossa työstä. Mutta jos potilas kuolee, ei lääkäri voi kuolla mukana. Pitää löytää oikea tasapaino, jotta voi olla hyvä lääkäri ja subjektiivisesti arvioida, mikä on potilaan kannalta parasta, NEO:n yleislääkäri ja syöpätautien erikoislääkäri Suvi Heikkilä sanoo.

NEO:n yleislääkäri Suvi Heikkilän vastaanottohuoneessa tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Seiniä piristävät värikkäät eläinaiheiset taulut. Ne ovat Heikkilän kollegan, ortopedi Jyrki Heinäsen tyttären tekemiä taideteoksia. Taulut sopivat välittömän ja paljon nauravan Heikkilän ympärille enemmän kuin hyvin.

– Nämä taulut ovat aivan ihania! Olen erittäin ilahtunut siitä, että ne ovat täällä. Olen todella eläinrakas, joten taulujen aihepiirikin on mieluinen. Kotonani asuu kanssani sekä kissoja että koiria, Heikkilä kertoo ja hymyilee.

Suvi Heikkilä työskentelee NEO:ssa päätoimisena yleislääkärinä. Hän on myös syöpätautien erikoislääkäri. Suurin osa päivästä kuluu potilastyön parissa: vastaanoton pitämisessä, soittopyyntöihin vastaamisessa sekä pieniä toimenpiteitä tehdessä. Perusteellisuus, empaattisuus ja selkokielisyys ovat ominaisuuksia, joita Heikkilä haluaa potilaan kohdatessaan noudattaa.

– Lääkärin on tärkeää varmistaa, että potilas ymmärtää mistä on puhe: joskus lääkärit puhuvat liikaa ammattikieltä. Yritän välttää lääketieteellisten termien käyttöä ja puhua ymmärrettävästi. Käyn mielelläni esimerkiksi tutkimusvastaukset läpi yhdessä potilaan kanssa, jolloin pystyn varmistamaan sen, että potilas ymmärtää tulokset. Pyrin olemaan myös empaattinen ja ystävällinen, ja keskityn potilaan vaivoihin täysillä, Heikkilä kertoo.

Arki kuluu lemmikkien parissa

Kotioloissa Heikkilän ajan täyttävät lemmikit ja niiden kanssa harrastaminen. Arkea ja eläinten kanssa oloa ei voi erotella – se on ollut Heikkilälle tietoinen valinta.

– Kissat ovat kuuluneet elämääni pisimpään. Minulla oli jo pienenä kotikissa, sellainen harmaa maatiaiskissa. Nyt kotonani asuu yhdeksän rotukissaa, ja olen pienimuotoisesti toiminut myös rotukissakasvattajana. Tällä hetkellä lähes kaikki kissat ovat leikattuja, mutta uusin tulokas, nuori poikakissa, tulee tulevaisuudessa todennäköisesti isukiksi, Heikkilä kertoo.

Kissoja asuu kotona yhdeksän. Joukosta löytyy useampaa eri rotua: ranskalaisia kartusiaaneja, eurooppalaisia lyhytkarvakissoja, persialaisia sekä toiseksi uusimpana tulokkaana amerikan lyhytkarvakissa, rotunsa ensimmäinen ja tiettävästi ainoa edustaja Suomessa.

– Joillekin yhdeksän kissaa on järkyttävä määrä, rotukissapiireissä aika keskimääräinen, Heikkilä kertoo ja naurahtaa.

Rotukissojen kauneuskisat

Suvi-ja-kissa
Heikkilä on aktiivinen rotukissaharrastaja. Sylissä kartusiaani Kurre.

Heikkilä käy kissojen kanssa näyttelyissä Suomessa ja joskus myös ulkomailla. Kissojen arvostelustandardit ovat omanlaisensa ja vaihtelevat rodusta riippuen. Arvioinnin kohteena voi olla esimerkiksi turkki, karvan pituus, väri, silmien muoto, profiili tai hännän pituus.

– Luonnetta ei varsinaisesti arvostella pisteillä, kyllä nämä ovat siinä mielessä kauneuskisat. Mutta luonteella on silti merkitystä, kaikki kissat eivät pärjää näyttelytilanteessa. Osa pelkää, sillä mekkala voi olla melkoinen. Tilanne voi olla esimerkiksi kuumalla ilmalla eläimelle stressaava, ja silloin voi tulla raapaisuja ja kiljumista. Olen joskus ollut näyttelyissä myös ensiapuhenkilönä raapaisujen varalta, Heikkilä kertoo.

Rally-tokoa ja ratsastusta

Suvin-koirat
Heikkilän vilkkaat koirat tulevat erinomaisesti toimeen perheen kissojen kanssa.

Heikkilän kotona asuu kissojen lisäksi kaksi jackrussellinterrieriä, jotka elävät sulassa sovussa talon kissojen kanssa. Koirien kanssa hän harrastaa Rally-tokoa, joka on tottelevaisuuskoulutusta erilaisia tehtäviä sisältävällä radalla kiertäen.

Lisäksi Heikkilällä on oma suomenhevosruuna, nimeltään Ehrontahro. Hevonen on ollut Heikkilällä kahdeksan vuotta, ja se asuu Liedossa sijaitsevassa täysihoitotallissa. Hevosen kanssa ratsastetaan usein maastossa, sillä luonnossa liikkuminen on Heikkilän sydäntä lähellä.

– Haaveena olisi oma maatila, mutta aika ei taida riittää päivätyön ohella. Päätoimisesti en pystyisi tilaa pyörittämään. Senkään vuoksi, etten luonteeni puolesta osaisi suhtautua eläimiin elinkeinona. Harkitsin joskus myös eläinlääkärin ammattia, mutta en olisi voinut esimerkiksi lopettaa eläimiä ilman lääketieteellistä perustetta, hän miettii.

Historiallinen Turku kiinnosti

Suvi Heikkilä on kotoisin Porista, mikä kuuluu silloin tällöin puheessa ”tua noin” -lausahduksina. Turkuun hän tuli vuonna 1991 opiskelemaan fysiikkaa. Jo silloin hän haaveili lääkärin työstä, mutta rohkeus ei heti riittänyt pääsykokeisiin asti. Lääkiksen ovet avautuivat kuitenkin vuonna 1993.

– Olen ollut aina heikkona historiaan, ja siksi Turku kiehtoi minua kaupunkina. Halusin ehdottomasti tulla tänne opiskelemaan. Olen viihtynyt hyvin.

Heikkilä mietti pitkään erikoistumista gastroenterologiaan eli maha- ja suolikanavan sairauksien hoitoon. Erikoisalaan liittyi kuitenkin potilastyön lisäksi paljon polikliinisia toimenpiteitä, ja Heikkilä halusi olla enemmän kontaktissa potilaan kanssa.

– En hingu leikkaussaliin, vaan tykkään istua ja miettiä ratkaisuja, olla potilaan kanssa kontaktissa. Pidän myös siitä, että potilassuhteissa on jatkuvuutta. Silloin ei tarvitse aina lähteä alusta liikkeelle.

Syöpätauteihin erikoistunut

Päätös syöpätauteihin erikoistumisesta vahvistui Heikkilän viimeisenä opiskeluvuotena, jolloin hän harjoitteli Turun yliopistollisen keskussairaalan syöpätautien klinikalla.

– Työ vei mukanaan. Siellä oli hyvä henki. Vaikka päivittäin kohdattiin vakavia asioita, oli ajattelutapa niin hoitohenkilökunnan kuin potilaiden joukossa hyvin positiivinen. Työ syöpäosastolla oli haastavaa, mutta myös hyvin palkitsevaa.

Heikkilä on työskennellyt syöpätautien osaston lisäksi myös sisätautien ja psykiatrian osastoilla, saattohoitokodissa ja päivystävänä yleislääkärinä sekä terveyskeskuksessa että yksityispuolella. Jossain vaiheessa hän harkitsi myös tutkijan uraa, mutta työ potilaiden parissa tuntui enemmän omalta jutulta.

– Peruspotilastyö on minulle julkaisuja tärkeämpää. Tutkimustyöhön pitää olla sisäinen palo, jotta sitä jaksaa tehdä. Olen sisimmässäni perfektionisti ja työnarkomaani. Osastotyössä työpäivät venyivät, ja huomasin, että minulle oli haasteellista irrottautua työstä. Halusin aikaa myös työn ulkopuoliselle elämälle, minkä vuoksi siirryin yksityispuolelle vuonna 2001, Heikkilä kertoo.

Yksityispuolella vähän syöpäpotilaita

Yksityispuolella syöpäpotilaiden määrä on vähäinen. Heikkilän mukaan potilaita on pääasiassa kolmenlaisia. Niitä, jotka tulevat jälkitarkastukseen sen jälkeen, kun kontrollit ovat Tyksissä loppuneet, sekä asiakkaita, jotka ovat huolissaan rinnasta löytyneestä patista tai ihomuutoksesta.

– Aina, jos rinnasta löytyy patti, joka ei siellä ole aikaisemmin ollut, pitää se tarkistaa potilaan iästä riippumatta. On hyvä kuitenkin muistaa, että näistä suurin osa on hyvänlaatuisia löydöksiä, Heikkilä toteaa.

– Luomia kannattaa tulla näyttämään, mikäli huomaa esimerkiksi niiden värissä tai koossa muutoksia. Joskus esimerkiksi vaatteiden saumakohdissa olevat luomet voi olla hyvä poistaa, jos ne hankauksen vuoksi menevät usein rikki.

Työ nollaantuu lenkillä ja puutarhassa

Suvi-ja-hevonen
– Kaikissa lemmikeissäni on paljon samaa kuin itsessäni: Olen päätöksiä tehdessäni vauhdikas, mutta minusta löytyy myös se rauhallinen sohvaperuna. Hevosen kanssa ollaan jästipäitä molemmat, Suvi Heikkilä nauraa.

Työpäivän Heikkilä nollaa kokonaan harrastaessaan ja liikkuessaan eläintensä kanssa. Lenkki luonnossa liikkuen koirien tai hevosen kanssa on tehokasta ajatusten siirtämistä muihin asioihin.

– Olen joskus koittanut golffiakin, mutta kyllä siinä on liikaa aikaa ajatella työasioita. Eläinten kanssa se ei onnistu. Jos mieli on muualla, lentää hyvin nopeasti satulasta, hän sanoo ja nauraa.

Rentouttavaa tekemistä löytyy myös Heikkilän kolme vuotta sitten hankkiman omakotitalon pihalta.

– Piha oli valmis muuttaessani, mutta muokkaan sitä mielellään omannäköiseksi. Tyttösestä asti olen haaveillut ruusuista, ja ensimmäinen monivärinen jaloruusupenkki on valmistunut. Toinen on vielä haaveena. En osaa aloittaa helpoimmasta päästä, Heikkilä hymyilee.

 

Julkaistu 6/2013.